Kahvia maidolla ja sokerilla

Sisällysluettelo

1. luku

2. luku

3. luku

4. luku

5. luku

6. luku

7. luku

8. luku

9. luku

10. luku

11. luku

12. luku

13. luku

14. luku

15. luku

16. luku

17. luku

18. luku

19. luku

20. luku

21. luku

Kolme kuukautta myöhemmin

Valmistusmerkinnät

1. luku

Saara ylös jo! En halua, että sinusta tulee samanlainen vetelehtijä kuin isästäsi.

Avasin silmäni. Äiti tuijotti minua tuttu, vakavan nyrpeä ilme kasvoillaan. Tunsin tuon katseen liiankin hyvin vastustellakseni. Siksi nousin ylös sängystä viipyilemättä ja tepastelin kylpyhuoneeseen aamupesulle.

Muutkin haluaa sitten päästä sinne vessaan, joten älä jää sitten asumaan sinne!kuulin äidin huudon vaimeasti juoksevan veden läpi huuhdellessani kasvojani. Yritin parhaani mukaan kiirehtiä, jotta en saisi kuulla uutta, vihaisempaa, huutoa.

Tullessani pois kylpyhuoneesta isä löntysti sinne juuri heränneen näköisenä ja toivotti minulle hyvät huomenet. Äiti mulkaisi minua tympeän näköisenä samalla, kun vertaili kahta kauluspaitaansa edessään.

Kumpi näistä on sinusta ryppyisempi? hän kysyi minulta tuskastuneen kuuloisena.

Kävelin lähemmäs äitiä ja katsoin kahta valkoista pitkähihaista paitaa, joissa ei näkynyt rypyn ryppyä.

Musta ne molemmat on yhtä hyviä, vastasin huolettoman oloisena.

Ei, kyllä niistä jompikumpi on ryppyisempi. On mahdotonta, että molemmat olisivat täysin identtiset. Sanos nyt kummassa on enemmän ryppyjä, äiti vaati pieni ärtyneisyys äänestään kuultaen.

No, vaikea sanoa, kun en näe kummassakaan mitään vikaa, vastasin diplomaattisesti. Pelkäsin valitsevani väärän paidan ja saavani myöhemmin siitä syyt niskoilleni. Siksi pidättäydyin edes yrittämästä löytää jommastakummasta paidasta rypyn tai kaksi enemmän kuin toisesta. Jos olisin yrittänyt tehdä niin, äiti olisi kuitenkin löytänyt juuri siitä toisesta paidasta kaksi ryppyä enemmän. Tai jopa vielä enemmän.

Ei susta ole mitään apua. Kohta myöhästytään molemmat, äiti tiuskaisi käännellen paitoja edessään silmät sauhuamalla ryppyjä etsien. Kuvittelin mielessäni näkeväni höyryn nousevan äitini päästä.

Menin valmistamaan itselleni aamupalaa. Kun olin saanut voileivät tehtyä ja istuuduin alas keittiönpöydän ääreen, äiti syöksyi keittiöön.

Nyt on kiire. Sun täytyy ottaa leivät mukaan, jotta kerkiän heittämään sut kouluun. Äiti otti keittiökaapista eväslaatikon ja sysäsi edessäni olevat leivät sinne. No niin Saara, hopihopi! Hän lähti jo ulko-ovesta ulos ja minä kiirehdin laittamaan kenkiä jalkoihini.

Äiti starttasi auton. Katsoessani ulos auton ikkunasta taaksemme jäi kauniin punainen tiilitalo ja suuri piha vastaleikattuine nurmikkoineen ja pienine suihkulähteineen.

Vatsani alkoi kurista kovaäänisesti. Kysyin äidiltä: Saanko syödä leivät nyt? Mulla on hirveä nälkä

Äiti vilkaisi apukuskin penkillä olevaa leipärasiaa ja sitten minua takapenkillä.

Siis enkö mä ole jo tehnyt selväksi sulle, että autossa ei syödä mitään?

Joo, mutta kun mulla on ihan hirveä nälkä.

Kyllä sun vatsas vartin ajan kestää. Älä jaksa mankua turhasta, Saara. Iso tyttö.

Päästyämme koulun pihan kääntöpaikalle nousin ulos autosta, ja äiti avasi apukuskin oven.

Mukavaa koulupäivää, äiti tokaisi ilottomasti ojentaessaan ovesta eväsrasiaa minulle.

Kiitos, vastasin yrittäessäni tarttua rasiaan, mutta otteeni lipsahti ja rasia tippui asfaltille niin, että kansi aukesi ja leivät vierivät ulos kuin vahingoniloisesti nauraen.

Saara, olisit ottanut kiinni siitä rasiasta! äiti huudahti vihaisena.

Voi ei...mun mun leivät, änkytin pettyneenä.

No, itsepähän rasian pudotit. Muista sitten pestä se hyvin, kun menet kotiin, äiti sanoi ja vetäisi oven kiinni.

2. luku

Mikään ei ollut sunnuntaiaamuna ihanampaa kuin herätä miehensä vierestä ja tuntea verhon läpi paistavien auringonsäteiden lämmittävän ihoa. Vaikka paksu untuvapeittoni saikin jalkani kuumottamaan ja potkaisemaan peitteen syrjään, auringon tuottama lämpö oli aina yhtä tervetullut, varsinkin jos tiesi sen merkitsevän kevään tuloa.

Kutitin hellästi pikkurillilläni Tommin poskea.

Joo joo, hereillä ollaan, hän vastasi hymyillen ja silmät yhä kiinni, kuin olisi ollut vielä puoliksi unessa nähden miellyttävää unta.

Olin juuri nousemassa sängystä mennäkseni laittamaan aamiaista, kun Tommi tarttui olkapäästäni kiinni ja veti minut päälleen. Saara, etkö sä koskaan osaa vain loikoilla? Nythän on sunnuntai, eikä ole kiire minnekään… Hän alkoi suudella kaulaani kiihkeästi ja hyväili kädellään takamustani.

Äiti ei koskaan antanut mun loikoilla. Ei edes sunnuntaisin , vastasin yrittäen pitää ääneni vakaana Tommin intiimistä lähestymisestä huolimatta. Menisin nyt laittamaan aamiaista, jos sopii.

Aamiainen saa odottaa, Tommi vastasi omiin haluihinsa keskittyneenä välttäen kohtaamasta katsettani.

Hän suuteli ja näykki huuliani. Se oli tapa, jolla hän sai minut aina heittäytymään leikkiinsä mukaan. Tai ainakin useimmiten. Neljän yhteisen vuoden jälkeen hän oli todella oppinut tuntemaan minut rakastelun suhteen niin hyvin, että osasi helposti kietoa minut pikkusormensa ympärille tietäen heikot kohtani, jotka saivat minut polvilleni. Joskus jopa kirjaimellisesti.

Hellän rakasteluhetkemme jälkeen huohotimme kuin maratonin juosseina. Meille rakastelu ei usein kuitenkaan ollut niinkään fyysisesti kuin henkisesti rajua: intohimomme palo sulautui yhdeksi leimuavaksi kokonaisuudeksi, mikä sai meidät haukkomaan henkeämme kuin yrittäen yhdessä antaa lisää happea tuolle liekkienmerelle pitääksemme sen elossa pidempään. Rakastellessamme katseemme kohtasivat tietyin välein kuin tarkistaaksemme toisen olevan vielä yhteisen kiihkon syleilyssä. Kaikki muu ympärillämme hälveni ja jäi tietoisuutemme ulkopuolelle aina, kun aloitimme oman matkamme rakkauden satamasta myrskyävän meren poikki päätepisteeseemme, jossa autuas ja raukea olotila täytti ruumiimme.

Hetken aikaa maattuamme sängyssä odottaen mielemme ja ruumiimme palautumista äskeisestä rasituksesta nousimme kuin yhteisestä sopimuksesta. Minä menin keittämään kahvia, ja Tommi tallusti kylpyhuoneeseen.

Saatuani kahvin porisemaan menin takaisin makuuhuoneeseen sijatakseni vuoteemme. Peittomme tuntuivat vieläkin lämpimiltä asetellessani niitä siististi vierekkäin. Yhtäkkiä tunsin käsivarsien kietoutuvan takaa ympärilleni ja kosteiden huulien painautuvan oikean korvani alapuolelle.

On se hyvin, Tommi kuiskasi, Tules nyt haukkaamaan mun kanssa jotain.

Hymyillen käännyin ympäri ja suikkasin suukon hänelle.

Otatko vielä kahvia? Tommi kysyi kohottaen kahvikannua otettuaan siitä ensin kolmannen kupillisensa.

No, voin mä ottaa vielä toisen kupin, vastasin ja ojensin hänelle sievän pinkin mukini. Sinä taas olisit voinut jättää ottamatta. Sun pitäisi tosiaan vähentää tota kahvinjuontiasi.

Joo, mutta itse olet sanonut, että kahvissa on runsaasti antioksidantteja ja että se edistää havaintokykyä sekä vähentää riskiä paksusuolensyöpään, maksakirroosiin ja diabetekseen. Ja vähentää astmaoireita, Tommi lisäsi virnistellen. Hän selvästikin muisti kahvin terveysvaikutukset, jotta hänellä olisi hyvät perustelut ja syy kahvin suurkulutukseensa.

Vaikka sulla on astma, se ei tarkoita, että sä saisit litkiä kahvia ylen määrin. Kahvista on terveyden kannalta hyötyä vain, jos sitä käyttää kohtuudella, eli semmoiset 4-5 kuppia päivässä. Sulla taitaa mennä kaksinkertainen määrä, jatkoin moittivaan sävyyn, Ja liiallinen kofeiini aiheuttaa usein sydämentykytystä ja vapinaa.

Okei okei, rouva tohtori, Tommi aloitti, lupaan vähentää kahvinjuontiani puolella.

Lupaatko oikeasti?

No, lupaan ainakin yrittää.

Itselläni kahvia kului korkeintaan neljä kuppia päivässä, mutta Tommi oli sanonut juovansa töissä aika monta kupillista yhteensä, jonka tulkitsin noin viideksi tai kuudeksi kupilliseksi. Kotonakin hän joi kahvia vielä muutaman kupin verran, joten en saarnannut turhasta.

Joka kerta, kun asetin kahvikupin suulleni, haistoin sen voimakkaan aromista tuoksua ja hörppäsin pienen siemauksen kuumuuden testaamiseksi, mieleeni palautuivat, terveysvaikutusten ohella, tärkeät muistot minun ja Tommin ensikohtaamisesta, jonka tuo meille legendaarinen seurustelujuoma sai alulle. Suunnilleen neljä vuotta sitten olin astunut töiden jälkeen paikalliseen kahvilaan ja ostanut kupin lattea. Olin etsinyt täpötäydestä salista vapaata istumapaikkaa, kun törmäsin takaani tulleeseen mieshenkilöön. Anteeksi! me molemmat huudahdimme yhteen ääneen katsoen ensin toisiamme silmiin ja sitten rinnuksilleni ja hänen housuilleen läikkynyttä kuumaa latteani. Sen jälkeen istuimmekin alas juuri vapautuneeseen pöytään ja yritimme turhaan pyyhkiä kahvitahrojamme pois lautasliinoilla, kunnes tajusimme, ettei siitä ollut hyötyä ja että näytimme vain huvittavilta, minä rintojani ja hän haarojaan sorkkien. Meidän ei ollut vaikeaa avata keskustelua koomisen kohtaamisemme jälkeen.

Kun olin lähtenyt kahvilasta, kännykkäni nimilista oli kasvanut yhdellä nimellä, ja ihannemieheni, jenkkinäyttelijät Christian Bale ja Collin Farrell, olivat saaneet rinnalleen suomalaisen varastomiehen, Tommi Koiviston.

Kävelimme hiljaisella metsäpolulla vain tuulen kahisuttamien harvojen puidenlehtien ja kauempaa kuuluvan lintujen viserryksen säestämänä. Oli aurinkoinen maaliskuun viimeinen päivä, ja pienet, siellä täällä kohoavat, lumikasat täplittivät muuten keväiseen ulkomuotoonsa päivä päivältä muuttuvaa luontoa. Kevät oli aina jollain tapaa uuden alku. Luonto heräsi eloon talven hiljaisuuden ja voittamattoman kylmyyden jälkeen. Omanlaisesta talvihorroksestaan heräiltyään ihmiset aloittivat aherruksensa kohti uusia päämääriään. Tuntui siltä, kuin jotkin asiat täytyisi aloittaa aina alusta kevään tultua. Ja jotkin asiat saattoivat saada tuohon vuoden aikaan aivan uudenlaisen merkityksen. Aivan kuin sitä syntyisi uudestaan ja alkaisi kasvaa ruohonjuuritasolta luonnon tapaan.

Hei tuolla on rusakko! Tommi huudahti ihan yhtäkkiä säikäyttäen sekä minut että näkemänsä eläimen, joka pinkaisi salamannopeasti pusikkoon piiloon.

Älä pelästyttele tuolla lailla! Kaikki eläimet lähtee pakoon, ja minä lähden kanssa, sanoin läpsäyttäen häntä leikkimielisesti käsivarteen. Sä rikot luonnonrauhaa.

Okei, sori rusakko siellä puskassa, Tommi ivaili, ja sori luonto. Oletkos nyt tyytyväinen, rakkaani? Hän katsoi minua koiranpentu-ilmeellään ja työnsi huulensa törrölleen.

Joo, hyvä poika, sanoin taputtaen häntä päälaelle samalla nauraen hänen hassun lupsakalle ilmeelleen.

Minulla ja Tommilla oli tapana tehdä aina vapaina sunnuntaipäivinä kävelylenkki, koska viikolla oli usein liian kiireistä. Se ikään kuin latasi akkumme seuraavaa viikkoa varten ja antoi muutenkin aikaa keskustelulle ja raittiissa ulkoilmassa liikkumiselle.

Onko sulla tiedossa mitään erikoista töissä ensi viikolla? kysyin Tommilta.

No, eipä taida olla mitään ihmeempiä. Tiistai, torstai ja lauantai on ne isoimmat keräilypäivät, jolloin keräilyrivejä ja –kiloja on siis eniten, kuten tiedät. Mä taidan olla lavaamossa ensi viikon, koska aamuvuorossa ei taida olla keräilyn puolelta siihen soveltuvaa jengiä.

Piirre, johon olin ensimmäiseksi ihastunut Tommissa, oli ollut se, että hän osasi liikkua niin taitavasti huumorin ja vakavuuden välillä. Hän